Artikkeli on alun perin julkaistu Mimesis&Mumina -lehdessä maaliskuussa 2017.
***
Suomesta on viimeisen kymmenen vuoden aikana tullut kansainvälisesti varteenotettava burleskimaa, mutta silti vain harvalla on käsitys siitä, mistä lajissa on kyse. Käsitys perustuu usein ennemmin riisuutumiseen kuin keholliseen emansipaatioon ja poliittisuuteen.
Burleski on solahtanut suomalaiseen maaperään kuin sukkanauha jalkaan. Kymmenessä vuodessa burleski on vakiinnuttanut paikkansa performanssi- ja esitystaiteen kentällä ja noussut kansainväliseksi burleskimaaksi. Lajin suosion kasvusta kertoo moni kentän sisällä tapahtunut muutos; Bettie Blackheartin ja Frank Doggensteinin tuottama uusien kykyjen ilta Burlesque Blossoms keräsi syksyllä 2016 historiansa suurimman hakijamäärän. Burleski- ja burleskitanssitunteja tarjotaan eri tasoisina liikuntakeskuksissa kansanopistoja myöten, ja erillisiä burleskikouluja on jo kaksi. Suomessa myös tuotetaan kerran vuodessa ilmestyvää Paljettipommi-nimistä burleskilehteä.
Pysytteleminen alakulttuurina ja suurten areenojen ulkopuolella ruokkii ennakko- ja harhaluuloja. Burleskia on pidetty rahvaanomaisena populaarikulttuurin ilmiönä, sillä sen juuret ovat klassisessa stripteasessa. Siis riisuutumisen taiteessa ennen kuin siitä tuli nykymuotoista strippausta, mikä tapahtui niinkin myöhään kuin 1960-luvulla. Burleskissa on seksiä, mutta täydellistä alastomuutta lavalla nähdään harvemmin. Kiusoittelu (tease) ja riisuutuminen ovat seksuaalikuvastoa, jollaista on totuttu näkemään lähinnä strippiklubeilla. Ei siis ole ihme, että Suomessa burleski on yhä marginaalissa.
Maun matala ja korkea
Jo nimi paljastaa paljon: burleski-sana juontaa juurensa italian burlescosta sekä ranskan burlesquesta, jotka sananmukaisesti tarkoittavat pilailua ja ilveilyä, ja ulottuu aina italialaiseen commedia dell’arten perinteeseen. Kirjallisuudessa “burleskilla” tarkoitetaan tekstiä tai teosta, joka yhdistää ylevää ja alhaista. Burleskilla onkin koko historiansa ajan ollut paljon yhteistä Mihail Bahtinin karnevalismin kanssa. Bahtinin mukaan yhteiskunnassa on kaksi paralleelia kulttuuria: virallinen ja näkyvä sääntöjen kulttuuri sekä piilossa oleva kansanomainen naurun vastakulttuuri. Bahtin näki keskiaikaisen karnevaalin utopistisena tilana, jossa eri hierarkiat kumoutuivat ja valta-asetelmat purettiin hetkellisesti. Tällöin piilossa oleva kulttuuri edustajineen sai äänen ja tilan toimia aktiivisena yhteiskunnan osana.
Matalan ja korkean kulttuurin ja taiteen erojen katoamisesta puhutaan nykyisin yhä enemmän, mutta käytännössä se toteutuu ja näkyy ehkä parhaimmin nykyburleskin estraadeilla. Burleskiesityksen voikin nähdä eräänlaisena karnevaalina, jossa säännöt lakkaavat pitämästä, valta-asetelmat asetetaan naurunalaiseksi sekä mitätöidään hetkellisesti. Eläin voi vietellä viattoman neitosen ja poni voikin hypätä ratsastajan selkään. Helmikuussa 2017 Helsingin uusien tulokkaiden illassa nähtiin ”Ole oman elämäsi poni”-sloganilla ratsastava Maristola Valois, joka päätti olla sekä hevostyttö että itse hevonen. Lavalle hän saapui makaaberissa hevosen pääkallonaamarissa sekä kaviokäsineissä. Käsineiden ja maskin alta paljastuivat kauniisti ehostetut kasvot, joihin oli kiinnitetty kuolaimet. Esityksen lopuksi Valois hypähteli lavalla piikkikoroissaan ja läimi itseään piiskalla takamukselle. Klassista esimerkkiä eläimiinsekaantumisteemasta edustaa Helsinki Burlesque Festival -tapahtumassa maaliskuun alussa nähty yhdysvaltalainen legenda Dirty Martini Leda-kuvaelmallaan, jossa joutsen (naamioitunut Zeus) viettelee, riisuu ja kiksauttaa antiikin neitosta kauniin jousisoitinmusiikin tahtiin.
Keskiajan ja renessanssin karnevaaleissa tyypillistä oli lian ja epäsovinnaisen nostaminen päivänvaloon. Kulttuuriantropologi Mary Douglasin mukaan lika on ihmisen luoma käsite, jonka avulla on pyritty sysäämään syrjään yhteiskunnan sopimaton ja epätoivottu aines, kuten esimerkiksi seksuaaliset vähemmistöt. Näin ollen puhtaus ja sen vastakohta ovat sosiaalisen vallankäytön välineitä. Nostamalla valokeilaan matalana ja aiemmin piilossa pidettyjä asioita tehdään näkyväksi ja sitä kautta kumotaan rajoja, joita yhteiskunnassa on asetettu järjestyksen ylläpitämiseksi. Parhaimmillaan tämä voi johtaa yhteiskunnallisen järjestyksen horjumiseen tai vallankumoukseen. Tila muuttuu anarkian kautta vapaaksi, kun rajoista sanoudutaan irti karnevaalin keinoin. Tämä oli tärkeä aspekti jo 1800-luvun klassisessa burleskissa.
Karnevalistista perinnettä mukaillen burleskissa mikään ei ole pyhää ja kaikelle saa nauraa; Korrektius riisutaan siinä missä vaatteet, kenties ensimmäisten joukossa. Tämä asettaa yleisön epämukavaan ja -konventionaaliseen positioon, sillä säännöt eivät ole samalla tavalla selvät ja tutut. Myös katsojan ja esiintyjän välinen jännite on erilainen, intensiivisempi, ja yleisön odotetaan osallistuvan esitykseen enemmän kuin mihin ainakaan suomalaisyleisö on tottunut.
Niin kutsuttua lian estetiikkaa, trashestetiikkaa, edustaa toukokuussa 2016 Vulgaria-klubilla nähty Rätt Queenin humoristinen queerlesque-esitys, jossa lavalla nähdään nuoren ”pissiksen” lauantai-illan ja -yön odysseia. Show koostui parrakkaan teinitytön baari-illasta, joka päätyy lukuisten selfieiden ottamisten, juoruilun ja kännikohelluksen jälkeen McDonaldsin kautta oksennukselle. Samalla teos kommentoi vahvasti sukupuoliroolien rajallisuutta. Missinä lavalle kutsuttu Rätt Queen tunkee suuhunsa useita euron juustohampurilaisia, kunnes syö lopulta omat rintansa, jotka on rakennettu nekin hampurilaisista.
Esitykset ovat usein nokkelia, yllättäviä ja pullollaan viittauksia burleskin historiaan, esiintyjälegendoihin sekä muihin kulttuurin ja taiteen ilmiöihin. Suomalaisessa nykyburleskissa ammennetaan paljon teemoja ja aiheita populaarikulttuurista, etenkin tv- ja elokuvakulttuurista – joka on myös aiemmin tuomittu “matalan” kulttuurin edustajaksi. Lavalla on nähty niin Disney-animaatioista ja kansantaruista tuttuja hahmoja kuin Sex and The Cityn tutu-Carrie. Parhaimmillaan esitys on intertekstuaalisuuden riemujuhlaa. Intertekstuaalisuus pohjautuu vahvasti burleskin varhaiseen historiaan, jolloin esitykset nimenomaan olivat kommentteja ja parodioita teatteri- sekä muista esityksellisistä tapahtumista.
Poliittinen ruumis
Seksi ja seksuaalisuus on aina poliittista ja joskus se on sitä kirjaimellisesti. Venäjän presidentti Vladimir Putinille on irvailtu Suomen burleskiskenessä hyökkäysministeri Raz Putinin avulla toukokuun 2016 Vulgaria-klubilla ja laajemmin despoottisiin hallitsijoihin viittaa tuottajana häärivä Dick Tator. Vain mielikuvitus on rajana kun miettii, kuinka paljon Trumpia sivalletaan Yhdysvaltojen burleskiareenoilla tulevina vuosina; jo vaalitaistelujen aikaan esitettiin niin tankotanssia Trumpiksi pukeutuneena kuin Hillary Clintonin tasselintäyteisiä voittofantasioita. Helmikuun uusien kykyjen illassa Trump ”pääsi ääneen” hetkellisesti Basil Naughtyn humoristisessa esityksessä, jossa mies taistelee tietokoneen kanssa todellisuuden välisistä rajoista.
Feministisen tutkimuksen piirissä burleskia on pidetty naisen perinteisen roolin hämärtämisenä sekä ikiaikaisen huora/madonna-kahtiajaon purkamisena. Burleski oli alun perin radikaalia ja rajoja rikkovaa juuri julkisesti aktiivisen naisen ja rohkean pukeutumisen vuoksi. Yksi moderni ruumiinpoliittinen ja naisen haluun liittyvä kannanotto tapahtui vuonna 2009, kun Stella Polairen sekä Miss Lunatrixin perustaman duon Burlesque Polairen show rikkoi tabuja ja julkilausumattomia nykyajan sovinnaisuussääntöjä.
Esityksessään Stella ja Lunatrix nauttivat porvarillisista teekutsuista ja puhuvat miehistä, tai tarkemmin sanoen pojista. Kaksikko tanssi taustallaan Kitkerien neitsyeiden kappale Hei Poika (2000), jonka sanoitukset eivät jätä mitään arvailujen varaan: ”mutta minut saa vaikka piestä/ jos vain liha on tuoretta”; ”Nämä pojat ei hassista mieli/ ei kaduilla mölyä/ vaan rauhassa ahkera kieli/ pyyhkii tädistä pölyä”. Ajatuksesta kiihottuvat tädit riisuvat vanhanaikaiset vaatteensa haaveillessaan saaliista, laulun sanojen mukaan ”teuraasta”.
Helsingin kymmenensillä kansainvälisillä burleskifestivaaleilla nähtiin maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna myös sotakuvastoa, kun Finnish Blonde Burlesque Troupe -ryhmä toi lavalle tukollisen isänmaallisuutta. Kaksi sotilaaksi pukeutunutta naista ryömii maassa ja ampuu konekivääreillä, kunnes he heittäytyvät intohimoisen tangon syövereihin. Toinen sotilas suosii suorempaa seksuaalista toimintaa, toinen on kainompi ruumiillisille rakkaudenosoituksille. Esitys tarjosi toisenlaisen katsauksen Suomen 100-vuotisjuhlaan; Tasa-arvoinen avioliittolaki on kahden päivän ikäinen, Touko Laaksonen (aka Tom of Finland) on viimein legimitoitu kuvataiteilijana ja sukupuolen käsitteen tiukka jako kahteen ääripäähän on viimeinkin höllentynyt.
Burleskin poliittisuus on noin sadassaviidessäkymmenessä vuodessa muuttunut vain hieman. Siinä missä burleski on aina tarjonnut naisille tilan, äänen ja yleisön, ovat burleskin kuvasto ja teemat nyt laajempia kuin koskaan. Moraalikoodisto ei ennen sallinut miesten tai ei-valkoisten henkilöiden esiintyä burleskiryhmissä. Nyt lava on kaikille avoin ja sellaisenaan estetiikaltaan erilaisuutta ja moninaisuutta arvostava. Erityisesti suomalaisessa nykyburleskissa käsitellään paljon sukupuoli- ja seksuaali-identiteetin kysymyksiä. Boylesque, manlesque, queerlesque ja translesque ovat vain yhdenlaisia esimerkkejä burleskin monista muodoista.
Nykypäivänä suuri osa esiintyvistä burleskiartisteista ymmärtää kehonsa poliittisuuden ja käyttää sitä hyväkseen kertoessaan tarinaa tai ottaessaan kantaa jonkin asian puolesta. Yksi esimerkki on New Yorkissa toimiva The Brown Girls Burlesque -ryhmä, jonka jäsenet käyttävät esityksissään ei-valkoisia ruumiitaan poliittisena välineenä. Samanlaista ruumiin politisoimista edustaa myös liikuntaesteisten burleskiesitykset. New Yorkissa asuva CP-oireyhtymäinen burleskiartisti Cerebral Pussy kertoo haluavansa murtaa ihmisten ajatusmalleja liikuntakyvystä, normalisoidusta vartalosta sekä seksuaalisuudesta. Tällainen näkökulma herättää paljon ajatuksia koskien taiteenlajin tulevaisuutta: Kuinka pitkälle burleskissa on mahdollista mennä? Koska suomalaisella burleskiareenalla nähdään laajempaa vartaloiden kirjoa, ja voisiko esimerkiksi saamelaisten oikeuksia edistää ja kommentoida burleskin avulla?
Häpeämätön historia
Burleski rantautui Yhdysvaltoihin brittiläisen Lydia Thompsonin ja The British Blonde Burlesque Troupe -kokoonpanon mukana 1860-luvun lopulla. Britanniassa burleski oli suosittu viihteen laji aina 1830-luvulta alkaen, mutta vasta rantautuessaan Yhdysvaltoihin se alkoi saada piirteitä, joiden pohjalta burleski kehittyi sellaiseksi, millaisena se huippuvuosinaan oli. Jo alkuvaiheessa yleisö hurmaantui kaksimielisistä ja satiirisista esityksistä, jotka kommentoivat ajan ilmiöitä ja tapoja pilke silmäkulmassa. Asut olivat rohkeita, mutta riisuutuminen tuli mukaan kuvioihin vasta kun laji alkoi Yhdysvalloissa elää omaa elämäänsä. Ristiinpukeutuminen, roolit, queer ja vitsailu yleisön sekä päättäjien kustannuksella olivat esitysten keskeisintä sisältöä. Osa nykyburleskin esityksistä on selkeästi juonellisia käänteineen ja yllätyksineen, osa taas perustuu abstraktimpaan tarinallisuuteen. Yhtä kaikki, tarina on aina läsnä.
Lajiin liittyvistä väärinymmärryksistä on silti vaikea päästä eroon. Kautta historian erilaiset ”teatteritytöt”, ”showgirlit”, ”oopperatytöt” ja kaiken maailman ”tanssitytöt” ovat kantaneet länsimaisessa kulttuurissa ikävää konnotaatiota, jota porvaristo on ylläpitänyt vastakkaisena omalle – usein vain kulissin tasolla toteutuvalle – elämäntavalleen ja ihanteilleen. Esiintyjät yhdistettiin usein itseään myyviin, alemman luokan naisiin: prostituoituihin. 1930- ja 40-luvuilla Yhdysvalloissa oli käynnissä useampia kampanjoita burleskiteattereita ja -taidetta vastaan. Pahimpina aikoina joistakin tanssiliikkeistä saattoi saada sakkoja tai joutua säilöön siveellisyyssääntöjen rikkomisesta. Feministisestä näkökulmasta katsottuna voikin pohtia, oliko vaarana siveettömyys vai pikemminkin naisen saama julkinen tila ja valta. Verrattain pitkän kultakauden jälkeen (ja siveellisen ajojahdin loputtua) 1960-luvulla burleski julistettiin kuolleeksi Ann Corion esityksen This Was Burlesque myötä. Burleski ilmiönä hiipui, muuttui nostalgiseksi ja riisuutuminen läheni piirteiltään yhä enenevissä määrin nykyaikaista strippausta. Laji oli kuitenkin syntyvä uudelleen kuin Botticellin Venus 1990-luvun Yhdysvalloissa. Silloin ilmiötä pidettiin vielä pienenä ja ohimenevänä, mutta pitkin 2000-lukua laji on monimuotoistunut, tarjonta lisääntynyt ja ammattimaistunut – sekä valloittanut Suomen.
KIRJALLISUUS
Allen, Robert C. 1991, Horrible Prettiness : Burlesque and American Culture. University of North Carolina Press.
Bahtin, Mihail 2002, Francois Rabelais – Keskiajan ja renessansiin nauru. Suom. Tapani Laine, Paula Nieminen. Keuruu: Like.
Baldwin, Michelle 2010, Burleskin paluu. Suom. Tytti Heikkilä. Keuruu: Like.
Douglas, Mary 1966, Purity and Danger : an analysis of concepts of pollution and taboo. London: Routledge & Kegan Paul.
Friedman, Andrea 1996, ”’The Habitats of Sex-Crazed Perverts’: Campaigns against Burlesque in Depression-Era New York City”, Journal of the History of Sexuality, Vol. 7, No. 2. (Oct., 1996), pp. 203–238.
Lehtoruusu, Petra 2009, Nauravan Medusan metamorfoosit : identiteetti ja karnevaali kahdessa burleskiesityksessä. Kandidaatintutkielma. Taidehistorian oppiaine, Helsingin yliopisto.