Toimittaja Kirsi Hytönen kirjoitti vastikään Luksusongelmia-blogiinsa ajatuksia burleskista. Koska teksti lyhyydestä huolimatta sisältää useita yleisiä väärinkäsityksiä ja oletuksia burleskista, päätin kirjoittaa vastineen, jossa avaan burleskitaiteen eri tyylien ja yhteiskunnallisuuden taustoja lyhyesti.
On yllättävää, että yhä tietyin väliajoin kohtaa vanhoja ennakkoluuloja, joita burleskin suhteen on pyritty kumoamaan pahimmillaan aina 1800-luvulta lähtien. Suomessa burleskista kirjoittavat enimmäkseen ammattikirjoittajat, jotka eivät ole perehtyneet lajiin tai sen historiaan. (Viittaan nyt laajemmin koko median kenttään, en tähän yhteen blogitekstiin.) Tämä johtaa usein siihen, että media helposti ylläpitää ja ruokkii joko vahingossa tai tietoisesti niitä stereotypioita, joita burleskiin useimmiten on liitetty ja liitetään valitettavasti tänäkin päivänä. Tämä on harmillista siksi, että journalismin pitäisi olla tiedonvälitystä, ei väärien mielikuvien ylläpitämistä ja vahvistamista.
Tässä vastineessa käsittelen lyhyesti muutamaa blogitekstissä ilmenevää väittämää, jotka ovat toistuneet historiassa laajalti eri muodoissa puhuttaessa burleskista. Juuri näitä väärinkäsityksiä, -ymmärryksiä ja ennakkoluuloja purkamaan kirjoitin vastikään ilmestyneen Burleskikirjan, eli ilokseni saan huomata, etten tehnyt työtä turhaan.
***
Teksti alkaa provokatiivisella ja ytimekkäällä ingressillä, johon sisältyy väittämä burleskitaiteen epäammattimaisuudesta: ”Burleski on kuin karaoke. Kaikkein lahjattomimmatkin voivat nousta lavalle eikä heitä saa dissata.”
Dissata ei toki saa jo senkin takia, että se harvoin kuuluu hyviin tapoihin, mutta väittämää, että kaikkein lahjattomimmat nousisivat lavalle, ei voi suomalaisia neoburleskitapahtumia ajatellessa allekirjoittaa. Ne, jotka burleskia harrastavat (kuten kirjoittajan mainitsema piirtäminen) ovat tunneilla neljän seinän sisällä. Ne, jotka tekevät sitä työkseen ja saavat siitä rahaa, ovat lavalla. Suomessa on joukko ihmisiä, jotka saavat tulonsa yksinomaan burleskista.
”Burleskia ei saisi arvostella, koska se on syrjittyjen ja alistettujen, kuten naisten, tapa ilmaista itseään turvallisessa ilmapiirissä. Arvostelen nyt kuitenkin.”
Totta kai burleskia saa arvostella, mutta kuten kaikessa, kritiikin tulee olla perusteltua ja kohdistua faktoihin, ei oletuksiin lajista. Tämän pitäisi olla sanomattakin selvää.
”Kaikissa taidemuodoissa on helmiä ja ei-helmiä. Huono burleski on samaa kuin niin sanottu ite-taide. Missä menee raja taiteen ja ei-taiteen välillä? Minusta se menee siinä kohdassa, missä taitelija ei itse tajua olevansa lahjaton.”
Taiteen ja ei-taiteen kenttä on aina ollut liikkuva. 1900-luvun lopulla taisteltiin siitä, onko sarjakuva taidetta, 2000-luvun vaihteessa saman mittelön kävi peliala. Burleski on siinä mielessä rinnastettavissa jazziin, että yksi yhteiskunnan alistettu ihmisryhmä alkoi tehdä omaehtoista taidettaan ja sitä pidettiin ”matalan kulttuurin” alueena, ei-taiteena, kunnes lajin tekijyys laajentui kattamaan muitakin: nykyisin jazzia voi harrastaa tai tehdä ammatikseen kuka tahansa, samoin burleskia. Burleski on monilta osin niin kiinteässä liitossa teatteri- ja performanssitaiteen kentän kanssa, että ei varmaan mene enää kauaa siihen, kun vakiintuneet instituutiot – kuten säätiöt – alkavat tukea myös sitä aiempaa enemmän.
Suomessa on kattavasti saatavilla burleskikoulutusta, ja tapahtumat kuratoidaan huolella. Koska tapahtumien järjestävät ovat pitkän linjan ammattilaisia, he ovat myös alansa asiantuntijoita laadun suhteen. Summa summarum: vaikka lavalle pyrkivä ei itse tajuaisi olevansa lahjaton, tapahtumatuottaja sen tajuaa, eikä päästä häntä lavalle vaan passittaa kurssille tai muualle hiomaan esitystään. Burleskiin pätee sama kuin muihinkin tapahtumatuotantoihin, kuratoidut burleskiklubit eivät ole mitään open mic -iltamia.
Burleski vaatii katsojaltaan samaa kuin muutkin taiteenlajit: Kazimir Malevitšin Musta neliö (1915) näyttäytyy eri tavalla kuvataidetta harrastaneelle kuin sellaiselle, joka ei ole koskaan käynyt taidenäyttelyssä. Silmä harjaantuu näkemään miksi jokin on tärkeää ja mikä on taiteellisesti korkeatasoista ja mikä ei. Jokaiselle on tuttu lausahdus abstraktin taiteen kohdalla, että ”tuon olisi tarhaikäinenkin osannut tehdä”. Ero burleskin ja kuvataiteen välillä on se, että jälkimmäisen kohdalla ammattitoimittajat eivät koskaan kirjoittaisi näin mihinkään.
Siinä missä abstrakti taide tai esimerkiksi Malevitšin neliö, myös burleskiesitys on merkitys- ja viittauskerrosten viidakko. Jokin tietty liike, asu, asuste, musiikkivalinta tai lavaste sisältää usein pintaa syvemmän tason. Siksi burleski ei ole koskaan pelkästään ”itsensä esittelemistä kimaltavissa sirkusasuissa”. Kun kaikki viittaukset ja niiden tuomat piilomerkitykset jäävät ymmärtämättä, voi burleski näyttäytyä todella yksinkertaiselta ja suoraan sanottuna tylsältä.
Tietysti myös ”huonoa burleskia” on olemassa, sillä ilman huonoa ei voi kehittyä hyväksi. Suomessa olen nähnyt heikompia esityksiä lähinnä oppilastapahtumissa tai uusien tulokkaiden illoissa, todella harvoin muualla. Sama asia kuin muissakin taiteissa: tulokkailla saattaa olla näkemys, mutta toteutus sakkaa tai sitten päinvastoin. Kukaan ei odota mitään mullistavaa osallistuessaan Perähikiän kuvataide-akatemian oppilaiden loppunäyttelyyn. Burleskissa uusien tulokkaiden tai oppilaiden varaan rakennetut illat ja tapahtumat ovat aina selkeästi mainittu väärinkäsitysten varalta.
Burleskiartistille tärkeintä on karisma – ilman karismaa esitys ei toimi, ja on todella kiusallista katsoa esiintyjää, joka vaikuttaa olevan hukassa. Näihin ei onneksi törmää kovin usein. Täydellisiä floppeja näkee äärimmäisen harvoin, useimmiten on vain esityksiä, joissa on hyvät ja huonot puolensa. Toisin kuin usein luullaan, numeroita ei myöskään rakenneta välttämättä yksin: ateljeekriitikointi on normaali käytäntö, ja tämän myötä suurimmat heikkoudet esityksestä karsiutuvat ennen lavalle menoa.
”Minusta se, että plus-kokoiset naiset nousevat lavalle esittelemään itseään kimaltavissa sirkusasuissa tai ilman asua lainkaan, ei ole yhtään viihdyttävää.”
Tämä on ikävä kyllä se syy, miksi osa burleskiartisteista saa vihapuhetta sekä muuta häiriköintiä osakseen: saadakseen oikeutuksen olla näkyvissä täytyy olla tietyn kokoinen, ikäinen ja näköinen. Se, että tätä normia murretaan, on jo poliittinen teko. Tämä pätee kaikkiin artisteihin sukupuolesta riippumatta. Se ei ehkä miellytä kaikkia, eikä sen missään nimessä tarvitse viihdyttää kaikkia, mutta avasin tätä sen vuoksi, jotta on mahdollista ymmärtää, miksi se on niin tärkeää ja mullistavaa. Tässäkin on selkeä linkki historiaan: 1900-luvun alulla muutamat burleskituottajat valittivat, kuinka lavalla nähtiin entistä yksipuolisemman naiskauneuden ja -muotin edustajia; historian hämärissä burleski tunnettiin näyttävien naisten ja erilaisten kehojen areenana.
”Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että burleskia pidetään feministisenä taiteenlajina. Mitä feminististä on siinä, että naiset pukeutuvat asuihin, joihin miehet heitä ovat vuosisatoja pakottaneet, esiintyvät niissä toisilleen ja lopuksi riisuuntuvat? Miksi burleski on taidetta, mutta seksiklubien tankotanssijat ovat vain viihdyttäjiä tai hyväksikäytettyjä?”
Burleski feminiinistyi 1800-luvun puolivälin tienoilla. Tällöin naiset valloittivat burleskilavat omalakisella kokonaisuudellaan, joka piti sisällään satiiria, liioittelua ja irvailua. Heidän näyttävä pukeutumisensa (joka saattoi paljastaa jalkojen muodon, mutta ei itse jalkaa tai ihoa!) aiheutti skandaalin. He olivat itsestään tietoisia seksuaalisia olentoja, jotka eivät esiintyneet miehille tai miehiä varten, kuten aiemmin näyttämöllä nähdyt naiset. He osoittelivat avoimesti sekä sanoillaan että eleillään itseään ja katsomon jäseniä, puhuttelivat heitä ja tekivät heistä pilkkaa. Naiset tuottivat esityksensä usein itse ja saivat näin itsenäisen aseman yhteiskunnassa. He olivat ”pelottavia uusia naisia”, jotka päättivät itse, mitä tekevät ja sanovat. Ei liene tarpeellista sanoa, että moni vihasi heitä.
Neoburleski on äärimmäisen historiatietoista. Useat esitykset, taiteilijanimet tai suoranaiset numeroideat saattavat rakentua suoraan menneisyyden päälle tai viitata alan suuriin nimiin. Jos viittauksia ei tunnista, linkki historiaan ja burleskin alkuaikoihin jää huomaamatta.
Burleski on vuosien saatossa muuttunut paljon: 1910–20-luvuilla mukaan tuli riisuutumista, ja vuosisadan puolivälissä kauneusihanteet alkoivat luoda uudenlaista painetta esiintyjille ja burleski alkoi yksipuolistua. Lopulta burleski ”kuoli”, siirtyi takavasemmalle ja alaa valtasi pornoteollisuuden luoma striptease ja sen muut muodot. 1990-luvulla neoburleski syntyi halusta vastustaa vallalla olevaa yksipuolista naiskuvaa satiirisen, humoristisen ja irvailevan riisuutumisen keinoin. Eli neoburleski syntyi halusta satirisoida katseen kohteena olevan naisen esittämisen tapaa. Samaan syssyyn burleskista tuli yhä enenevissä määrin myös miesoletettujen leikkikenttä, ja kaikenlainen queer-estetiikka tuli leimallisesti osaksi taiteenlajia.
Neoburleski onkin postmodernistinen taiteenlaji monella tapaa. Se suhtautuu ironisesti niin itseensä, sosiaalisiin normeihin kuin valkoiseen cis-heteronormatiivisuuteen – puhumattakaan taiteesta! Minulle itselleni burleski tarkoittaa nauttimista taiteesta ja ihmisen kauneudesta maustettuna älyllisillä ja yhteiskunnallisilla mausteilla.
Kysymyksen voisi asettaa niin, että mikä tässä ei ole feminististä?
”Nykyään on vallalla ajatus, että ihan kaikki osaavat kaikkea ilman mitään ponnistuksia. Tosiasiassa lahjakkaatkin ihmiset joutuvat tekemään paljon töitä kaikilla taiteen saroilla.”
Tätä keskustelua on nähty menneisyydessä etenkin valokuvataiteen kohdalla, kun teknologia kehittyi ja jokaisella oli varaa hankkia itselleen ammattikuvaajan vempeleet ja vehkeet. Burleskiartistit näkevät paljon vaivaa teostensa eteen. Koska he ovat itse oman taiteensa instrumentti (kuten esimerkiksi oopperalaulajat), he saattavat käyttää loputtomasti aikaa myös itsensä ja kehonsa huoltamiseen. Kukaan ei sano, että oopperalaulaja vain menee lavalle ja lauleskelee siinä aikansa kuluksi. Silti sama asenne on nähtävissä burleskiartistien kohdalla, kun ei tunneta taustoja. Lavalla oleva osuus kattaa minimaalisen pienen osan siitä työstä, joka jokaisen numeron eteen on tehty. Myöskään karisma, joka on esiintyvän artistin tärkeimpiä työkaluja, ei ole helposti opittavissa.
”En myöskään pidä kiusoittelun ajatuksesta. Minusta on epäreilua kiusoitella miehiä ja sitten moittia heitä tungetteleviksi. Monia naisia kiihottaa ajatus itsensä esittelemisestä. Niin myös miehiä. Miehet saavat rangaistuksen, jos esittelevät elimiään julkisesti. Kun nainen riisuuntuu, se on muka kapinallista ja sitä tulee kannustaa. Joo, kärjistin, mutta ehkä pointtini siitä hiukan selkisi. En haluaisi, että naiset itse edistävät tällaista roolimallia.”
Burleski nähdään usein yksisilmäisesti vain riisuutumisena, vaikka se on vain yksi esityksen osa. Voisi sanoa, että se on esityksen draaman kaarta kannatteleva tai mahdollista juonta ”kuljettava” osa. Eräs burleskiartisti totesi osuvasti, että hänelle burleski on väline: siinä missä kamera tai soitin, burleski on väline esittää omia näkemyksiään ja ajatuksiaan. Hän perusteli valintaa sillä, että taiteista burleski oli ainoa, joka antoi tarvittavan liikkumatilan ja onnistuu palvelemaan hänen taiteellisia päämääriään parhaiten.
Kiusoittelua suuremmaksi osaksi lajia katson liioittelun taidon ja taiteen. Burleskissa liioitellaan kaikkea, niin kiusoittelua kuin muitakin esitykselle ominaisia aspekteja. Suomessa nähdään harvoin täyttä alastomuutta lavalla, mutta silloin kun olen sitä itse ollut todistamassa, kyseessä on harvemmin ollut nainen – eikä sakkoja ole tietääkseni tipahtanut! (Sen sijaan moni burleskiartisti istui kiven sisässä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä siveettömästä esiintymisestä.) Joidenkin muiden maiden burleskikulttuurissa täysi alastomuus on yleisempää.
Burleskissa sekä miehet, naiset että muunsukupuoliset ovat lavalla. Enemmistö esiintyjistä on vielä tällä hetkellä naisoletettuja, mikä johtuu pitkälti lajin historiasta ja feministisestä alkuperästä. Ketä kiusoitellaan ja kuka kiihottuu, ei ole burleskin kohdalla relevantti kysymys. Ei kukaan hipelöi teoksia tai masturboi Tom of Finlandin näyttelyssä, sillä julkisilla paikoilla on tietyt käyttäytymissääntönsä. Burleski tapahtuu ympäristössä, jonka katsotaan edustavan safe space -ideaa. Siellä kukaan ei tungettele tai jos tungettelee, hän ei ole ymmärtänyt paikan yhteisiä sääntöjä. Simple as that. Ja pitäisihän sen olla selvää, ettei missään ympäristössä, edes safe spacen ulkopuolella, ole ok häiritä toista.
***
Haluaisin painottaa, että Luksusongelmia-blogin tekstissä ja sen esittämissä argumenteissa käsitellään pitkälti yhdentyyppistä, glamourista ammentavaa tai söpöä cheesecake-nimistä burleskia. Mikäli kirjoittajan näkemä tapahtuma olisi sisältänyt esimerkiksi övereitä draglesque-esityksiä, Pacman-hahmon, riisuutumisen sijasta pukevan artistin, paljon miesoletettuja sekä suohirviön, joka vääntelehtii tuskissaan ja repii itsestään sammalmättäitä ahdistavan musiikin säestyksellä, uskon, että blogitekstistä olisi tullut aivan toisenlainen. Onkin hyvä tiedostaa, että burleskia on niin monenlaista kuin on tekijöitäkin. Suloinen, kaunis ja kiusoitteleva cheesecake tai glamour on vain yhdenlaista burleskia, usein se kaikkein näkyvin osa, sillä ihmisillä ja usein mediallakin tuntuu olevan jonkinlainen sisään rakennettu kaipuu tai viehätys naiselliseen glamouriin. Ja usein katsotaan, ettei tähän glamour-käsitykseen mahdu kuin tietynlainen nainen.
Mikäli on nähnyt tai tutustunut vain tietyn estetiikan tai tyylin kirjallisuuteen tai kuvataiteeseen, ei yleensä tuomitse koko taiteenalaa sen mukaan. Saman pitäisi päteä burleskiin. Ikävä kyllä ongelma on yksittäistä blogitekstiä paljon laajempi: medialla on tämän suhteen ollut suuri rooli parinkymmenen viime vuoden aikana, sillä nostamalla esille vain tietyntyyppistä burleskia ja hellimällä sen julkisuuskuvaa ihmisille on tullut burleskista kapea ja vääristynyt mielikuva. Yksittäisen ja satunnaisen burleskikatsojan pitäisi tietoisesti pyrkiä tutustumaan kaikkiin burleskin osa-alueisiin ja tyyleihin, mikä vaatii taas hirveästi oma-aloitteisuutta, aikaa ja kärsivällisyyttä. Se on paljon vaadittu kuluttajalta, eikä näin pitäisi olla.
Vaikka blogiteksti on tietoisesti kärjistävä ja mutkia suoriksi vetävä, on tämän aiheen kohdalla nähtävissä kärjistävän tyylin nurja puoli: se vahvistaa lajia tuntemattomille vääränlaista kuvaa burleskista, mikä pahimmillaan voi aiheuttaa hallaa alasta elantonsa saaville ihmisille. Mitä enemmän stereotypioita toistaa, sitä vahvemmin ne iskostuvat ihmisten mieliin. Tässä on median vallan nurja puoli. Lukiessa tällaisia julkilausumia burleskista tulee mieleen, kuka tässä voi voittaa ja mitä?