Kulttuurinen omiminen on yksi rasismin muoto ja täten vahvoja tunteita herättävä ilmiö. ”Mikä siinä oikein satuttaa?” on kysymys, jonka kuulee usein esitettävän.
Berlin Burlesque Week tarttui härkää sarvista ja järjesti torstaina 30.5.2019 keskustelupaneelin kulttuurisesta omimisesta. Paneeli koostui yksinomaan ei-valkoisista osanottajista, jotka valottivat kukin omien kokemustensa kautta sitä, miten tämä haitallinen piirre on näkynyt heitä ympäröivässä kulttuurissa.
Kulttuurinen omiminen (cultural appropriation) oli tapahtuman vetäjän MisSa Bluen sanojen mukaan otsikoksi valittu kattotermi, sillä tarkoitus oli käsitellä kaikenlaista ja -muotoista rasismia, mitä rodullistetut kohtaavat burleskialalla ja muussa showbisneksessä. Hän aloitti keskustelun kertomalla rasismin ilmenemismuodoista eri puolilla maailmaa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa rasismi on enemmän piilossa ja rakenteissa kuin Euroopassa, jossa rasistinen solvaus saattaa tulla arjessa vastaan keskellä päivää.
Idea paneelin järjestämiseen syntyi tiedon- ja jakamisen halusta. Omimisesta puhuminen aiheuttaa usein konflikteja, joten avoimuus, tiedonhalu ja kyky kuunnella ovat tärkeitä ominaisuuksia. Myös monen panelistin puheenvuorosta kävi ilmi, ettei tieto kulttuurisen omimisen ongelmallisuudesta ja rasistisuudesta ole laajalti tunnettu tai tunnustettu.
Osana Berlin Burlesque Week 2019 -festivaalia järjestetty keskustelu oli kaikille avoin ja osallistumismaksu vapaaehtoinen. Esiintyjien suojaksi laaditut selkeät ohjeet jaettiin jokaiselle osallistujalle aulassa. Keskustelua ohjasi ja juonsi MisSa Bluen lisäksi Seven Bailey. Panelisteina olivat festivaaleilla esiintyvät ei-valkoiset burleskiartistit Misty Lotus, Luna TikTok, Sydni Deveraux, Kim Khaos, Miss Knockout Noire sekä Viva Lamore. Idea keskustelupaneelista oli alun perin tuottaja ja artisti Luna TikTokin.
***
Misty Lotus valotti puheenvuorossaan myös Suomessa nähdyn ”Homage to India” -numeronsa taustoja. Intiassa kasvanut sveitsiläisen äidin ja intialaisen isän tytär ei osannut Sveitsiin 9-vuotiaana muuttaessaan ranskaa saati ollut koskaan kohdannut muita valkoisia ihmisiä kuin äitinsä. Hän oli koulukiusattu ja koki hyväksytyksi tulemisen mahdolliseksi vain, mikäli hylkäisi täysin intialaisen perintönsä.
Misty Lotus aloitti burleskiuransa vuonna 2014. Hän tiesi aina haluavansa tehdä numeron intialaisista juuristaan, mutta päätyi työstämään numeroaan kauan, sillä pelkäsi sen aiheuttamia reaktioita. ”Seksuaalisuus on intialaisessa kulttuurissa todella piilotettu, myös esimerkiksi Bollywood-elokuvissa”, hän kertoi. Päänvaivaa aiheutti se, miten tuoda seksuaalisuus mukaan burleskiesitykseen siten, että kokonaisuus on kulttuuria kunnioittava.
Misty Lotuksen mukaan kulttuurisen omimisen ongelmat johtuvat pitkälti siitä, etteivät ihmiset ymmärrä toisiaan. Sveitsissä koko asiaa ei ole tunnistettu, mikä on hänen mukaansa aiheuttanut paljon harmia. Samaan hän törmäsi jo lapsena: hänen taustaansa ja kotikulttuuriaan vähäteltiin, mutta kun länsimaalainen artisti otti intialaisia vaikutteita musiikkiinsa, se olikin coolia – vain siksi, että oli ”valkoisen tekemää”.
Luna TikTok on New Yorkissa kasvanut ja Lontossa sekä Berliinissä asunut artisti, jonka äiti on irlantilaissaksalainen ja isä puertoricolainen. Lapsuutensa hän joutui viettämään äärimmäisen rasistisessa perheessä, joka ei tunnustanut hänen latinalaisamerikkalaisia juuriaan.
TikTok havahtui jo varhain siihen, etteivät POC-ihmiset saaneet tarpeeksi keikkoja ja tilaa pitkälti valkoisten hallitsemassa show business -maailmassa. Niinpä hän alkoi vuonna 2016 tuottaa Cocoa Butter Clubia tarjotakseen esiintymismahdollisuuksia vähemmistöille ja rodullistetuille – ja nurinkurisesti sai osakseen kritiikkiä linjavedostaan.
Puheenvuorossaan TikTok muistutti, ettei ihmisen tausta välttämättä näy päällepäin, minkä vuoksi kaikenlaisista ennakko-oletuksista kannattaa pidättäytyä. Ulkonäöstä ei voi päätellä ihmisen kokemuksia saati taustaa.
Samasta teemasta jatkoi myös Berliinissä vuodesta 2015 asunut taiwanilaisyhdysvaltalainen Viva Lamore, joka avasi yleisölle omaa taustaansa ja ihmisten suhtautumista häneen hänen ulkoisen olemuksensa perusteella. New Yorkissa syntynyt Lamore kertoi kohtaavansa paljon ulkonäköönsä liittyviä, negatiivisia ennakkoluuloja: ”Ihmiset eivät usein ymmärrä mitä sanon, kun puhun englantia. He eivät oleta, että olen natiivi englannin puhuja. Se on absurdia.”
Hän palasi puheenvuorossaan MiSsa Bluen mainitsemiin rasismin eri muotoihin eri maanosissa. Lamoren mukaan esimerkiksi aasialaisten fetisoimisessa on suuret erot Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Yhdysvalloissa fetisoiminen on vahvaa, Euroopassa taas lähes olematonta. Lisäksi aasialaistaustaiset nähdään vanhalla mantereella useimmiten ravintola- ja kynsityöntekijöinä tai muuna halpatyövoimana. Surukseen hänen oli todettava, että burleskissa on näkynyt viime aikoina enemmän black face sekä yellow face -esityksiä.
Lamore nostaa esille, kuinka nykyisen kaltainen helppo liikkuminen ja matkustaminen on ihmiskunnan historiassa perin tuore ilmiö. Sekoittuminen on tulevaisuutta, ja maailmasta tulee entistä värikkäämpi. ”We are the future”, Lamore totesi. Jotkut valkoiset pelkäävät, että heidän kulttuurinsa häviää ”mixed race” -avioliittojen myötä. Viva Lamore ampui väitteen alas muistuttamalla, kuinka valkoiset ovat alistaneet ja osin alistavat vieläkin vähemmistökulttuureja. ”Me olemme aina olleet diasporassa. Me tiedämme, ettei kokonaista kulttuuria niin vain hävitetä”, hän selvensi.
Yhdysvaltalainen Sydni Deveraux aloitti vuonna 2005 esiintyjänä ja tuottajana 2010. Deveraux kertoi olleensa pitkään ainoa Seattlen ”black performer”, ennen kuin Luminous Pariah aloitti burleskiuransa. Deveraux’n perheessä oli vahva valkoinen kulttuuri, johon hänen ei-valkoinen isänsä oli täysin assimiloitunut.
Deveraux kertoi olleensa usein burleskitapahtuman ainoa rodullistettu esiintyjä. Alalla rasismi on Deveraux’n mukaan juuri rakenteissa ja niiden vääristymissä: ”Kun on POC-esiintyjä, joutuu työskentelemään 110 prosenttisesti saadakseen saman aseman kuin valkoinen esiintyjä. Tai sitten kaikki tuottajat haluavat sinulta vain sen banaanitanssin.” Sydni Deveraux toivoikin, että kaikenlaisille estetiikoille annettaisiin aikaa ja tilaa, jotta perinteinen ”kiintiörodullistettu”-toimintamalli siirtyisi historiaan.
Työskennellessä pääsääntöisesti valkoisten hallitsemassa showbisneksessä tulee yksittäisen rodullistetun esiintyjän harteille liian suuri vastuu. Deveraux kertoi, ettei alkujaan uskaltanut sisällyttää esityksiinsä niin paljon seksuaalisuutta kuin olisi halunnut, sillä pelkäsi vahvistavansa POC-ihmisten erotisointia. Lopulta hän myös päätyi pohtimaan identiteettiinsä liittyviä kysymyksiä, kuten sitä, onko hän ”tarpeeksi tumma” edustaakseen rodullistettuja. Samalla usein pelkkä POC-ihmisenä oleminen saattaa tuoda mukanaan kohtuutonta vastuuta kokonaisen ihmistyhmän edustamisesta, vaikkei vastuuta ole pyydetty tai edes haluttu.
Yksi tärkeä Deveraux’n puheenvuorossa esille noussut seikka oli turvallisuus. Hän kertoi kokeneensa olonsa turvalliseksi vain muutamassa tapahtumassa koko uransa aikana. Valkoisen tuottajan olisikin syytä kiinnittää erityistä huomiota safe space -tilan luomiseen. Deveraux kertoi kerran joutuneensa taittamaan yksin keskellä yötä taksimatkan valkoisessa, rasistiseksi tunnetussa kaupungissa.
Konkreettisia asioita, joita tuottajan kannattaa ottaa huomioon POC-esiintyjiä palkatessaan, ovat myös jotkin tekniset seikat kuten valaistus: ”Tietty valo näyttää mielettömän hyvältä valkoisen esiintyjän iholla, mutta sama valo ei toimi laisinkaan ruskeaa vasten. Olen monesti joutunut deletoimaan kaikki esityskuvat, koska mikään kuvista ei ole onnistunut valaistuksen takia.”
Lähi-itää on kautta aikain eksotisoitu kaikissa taiteen ja viihteen muodoissa. Hunnutetut naiset, haaremit sekä kaikenlaiset lampunhenget ovat olleet avainasemassa, kun länsimaalaiset ovat luoneet omanlaistaan haitallista kuvastoa Orientista lähinnä itseään varten. Britanniassa asuva Kim Khaos on irlantilaisirakilainen burleskiartisti. Hänen vanhempansa erosivat, kun isän kasvatus alkoi olla liian hallitsevaa. Lopullinen välirikko tapahtui, kun Khaos aloitti burleskiuransa: se maksoi hänelle välit koko isän puoleiseen sukuun.
Khaos kertoi, kuinka raadollisin ero on juuri valkoisten viljelemän fetisoituneen kuvan sekä todellisuuden välillä. ”Arabialainen kulttuuri on vahvasti fetisoitua, mutta tämä on se todellisuus.” Khaos kertoo saaneensa elämänsä tärkeimmät kiitokset esitettyään ”Seven Veils”-numeron arabialaiselle naisyleisölle. ”He tiesivät, kuinka paljon uhrauksia olen joutunut tekemään pystyäkseni nousemaan lavalle.”
Paneelin viimeisen puheenvuoron käytti Miss Knockout Noire. Yhdysvaltalaistaustainen Noire asettautui Norjaan kolmetoista vuotta sitten, ja oli pitkään ainoa rodullistettu burleskiartisti Norjassa ja Skandinaviassa. Hän oli myös ainoa ei-valkoinen esiintyjä vuoden 2017 Toulousen burleskifestivaaleilla, jossa eräs artisti maalasi itsensä mustaksi numerossaan. Järjestäjä ei suostunut peruuttamaan blackfacen tehneen esiintyjän esitystä, vaan vetosi ilmaisunvapauteen. Asiasta syntyi laajempi konflikti, jonka seurauksena kahdeksan artistia kieltäytyi esiintymästä.
Surullisinta panelistien mukaan oli se, että huonosta maineestaan huolimatta kyseinen festivaali järjestetään yhä vuosittain ja ihmiset hakevat sinne esiintymään. Osallistumalla tällaiseen tapahtumaan ihminen, johon rasistinen loukkaus ei ole kohdistunut, antaa hiljaisen hyväksynnän loukkaavalle käytökselle. Siksi on tärkeää, että tieto kulkee ja uskalletaan kyseenalaistaa rasistisia elementtejä sisältäviä esityksiä.
Noiren mukaan ongelma on ennen kaikkea ihmisten (henkinen) laiskuus: ”Miksi ihmiset loukkaantuvat niin kovin nopeasti, mikäli heille huomauttaa nätisti heidän esityksensä sisällöstä, vaikka he itse tekevät taidetta kivuliaista ja loukkaavista asioista? Ihmiset vain rakentavat numeroitaan ilman, että tutkivat aiheitaan sen enempää. Se on laiskuutta.”
***
Berlin Burlesque Weekin järjestämä Cultural Appropriation Discussion Panel oli tärkeä keskustelunavaus kenties ikuisesti ajankohtaisesta aiheesta: rasismista sekä siitä, miten meidän olisi valtakulttuurina hyvä tietää ja ottaa huomioon, jotta kaikki saisivat tasavertaista kohtelua ja kykenisimme kitkemään rakenteellista rasismia.
Tilaisuudessa jokainen panelisti kertoi omista taustoistaan ja kokemuksistaan valkoisessa ympäristössä työskentelystä. Puheenvuorot olivat pysäyttäviä ja muuttivat näkyväksi sen tosiasian, kuinka mahdotonta ulkoisista merkeistä – kuten ulkonäöstä – on tietää toisen taustaa. Vähemmistöstatus saati kokemukset eivät läheskään aina näy päällepäin. Siksi onkin tärkeää, ettei sorru oletuksiin vaan antaa tilaa niin toisten puheelle kuin kuin heidän kulttuurillensa. Valtakulttuurina meidän on siirryttävä syrjään ja tehtävä heille tilaa.
Kaikki estetiikat ja tyylit olisi hyvä normalisoida, jotta haitallisista kulttuurisista hierarkioista päästäisiin eroon. Tämä jäi kenties selvimmin ilmaan roikkuvaksi toiveeksi ja haasteeksi valkoisille tuottajille. Kuten Deveraux sanoi: tuottajilta vaaditaan rohkeutta palkata entistä enemmän POC-esiintyjiä. Saa nähdä, miten siihen lähitulevaisuudessa vastataan. Moninaisuuden kirjo ei vie mitään, se ennemmin antaa yleisölle aiempaa laajemman, monipuolisemman ja hyväksyvämmän burleskin.
Haluatko lukea lisää? Lue Berlin Burlesque Week -tapahtuman tuottajan La Viola Vixenin kirjoittama artikkeli kulttuurisesta appropriaatiosta 21st Century Burlesque Magazine -lehdestä.
Lisää kulttuurisen omimisen historiasta Mustekalan artikkelista.
***
Artikkeli on kirjoitettu Suomen arvostelijain liitto SARV ry:n myöntämän Kopiosto-apurahan avulla.