London Burlesque Festival 2019: The Best of The Fest 28.–29.6.2019, Bush Hall & Conway Hall, Lontoo.
Historian kolmastoista London Burlesque Festival päättyi kesäkuun viimeisenä viikonloppuna kahden päivän mittaiseen Best of The Fest -pakettiin. Ensimmäistä kertaa vuonna 2007 järjestetty tapahtuma pidettiin ennätyksellisesti kolmen kuukauden (huhti-kesäkuun) mittaisena. Esiintyjiä oli yhdeksästä eri maasta ja esityksiä yli sata.
Yhteensä kuudentoista eri tapahtuman seassa oli muun muassa drag- ja boylesquelle omistettu ilta, nerdlesque-tapahtuma sekä monia temaattisia kokonaisuuksia Hollywoodista ja danger stripistä* lähtien. Best of The Fest ei ollut nimensä mukaisesti kovin temaattinen, vaikka nimi lupailikin lavalla nähtävän koko tapahtuman parhaimmistoa. Viimeinen festivaaliviikonloppu tarjosikin jokaiselle jotakin, ja oli kenties jonkinmoinen yhteenveto kolmikuukautisen tapahtuman tarjonnasta.
(Dark) cabaret’n viehätys
Omanlaisensa esteettisen kuvaston tarjoaa dark cabaret**, jota näkee laajalti eri taiteenlajeissa. Dark cabaret yhdistää klassisen, menneen ajan kabaree-tunnelman ja kuvaston dekandenttiin, groteskiin ja synkkään kauhuun. Innoittajina toimivat usein kauhuteokset, punk- ja goottimusiikki, mutta myös marginaalien ylistämät kulttiteokset, kuten Tod Browningin elokuva Freaks (1932). Kanadalaisen Visha Loon vinksahtanut numero kertoi tarinan apuvälineenään akrobatia. Chicago-musikaalista (1975/2002) musiikkinsa lainannut ”Mr. Cellophane” kertoi groteskin tarinan itsensä ja sisäisen vahvuutensa löytämisestä. Brittiläinen Ophelie FrenchKissin taidokas sideshow ”Forbidden Ball” rengastrapetsilla tarjoili täysveristä sirkusta ja danger stripiä. Numero oli hyvä esimerkki siitä, kuinka lähellä sirkus- ja burleskitaide toisiaan ovat: ilman tasseleita numeron olisi hyvin voinut nähdä osana koko perheen sirkustapahtumaa.
Koko kolmikuukautinen festivaali päättyi lauantaina portugalilaisen Louise L’amourin kolmesta osasta koostuvaan, hulvattomaan esitykseen ”Circus Magic”. L’amourin energinen klovnihahmo leikitteli röyhkeästi yleisöllä milloin istumalla syliin, milloin kaivamalla alusvaatteistaan karkkia ja heittämällä niitä yleisöön. Kontakti katsojien kanssa oli niin intensiivistä, että keskittymisen herpaantumista alkoi suorastaan jännittää mahdollisten seuraamusten varalta. Vaatteiden vähenemisen jälkeen L’amour keihästi vaahtokarkkeja pitkiin grillitikkuihin, kieritti niitä iholleen pursottamassaan suklaakastikkeessa ja tarjoili yleisölle. Intensiteetti läheni pelottavan rajaa, kun verhoa lavan ja katsomon välillä ei tuntunut olevan laisinkaan (itse sain tilkan makeaa kastiketta mekolleni).
L’amourin numerossa yhdistyi moni burleskitaiteelle ominainen piirre: tunnettu hahmo (tässä tapauksessa klovni), jonka esittäminen laajennetaan perinteestä poikkeavalle alueelle (eroottinen klovni) huumorin keinoin. Pitkä ja huolella tehty esitys tasapainotteli nautinnollisesti huumorin ja erotiikan välimaastossa. Täydellisen viihdyttävää!
Tutkielmia sukupuolesta
Lontoon festivaalin finaaliviikonloppu tarjosi rutinoituneita ja tasokkaita esityksiä, mutta se mikä todella kiinnitti huomiota, oli moninaiset sukupuolten binaarisuutta rikkovat representaatiot. Erityisesti miesoletettujen ja boylesque-määreen alla esiintyjien artistien numeroissa näkyvät eri seksuaalisuuksien esittämisen tavat purkivat maskuliinisuuteen liitettyjä halun kuvaamisen konventioita.
Viikonlopun ainoa debyyttiesiintyjä oli ranskalainen Albistur, jonka flamenconumeron olisi voinut nähdä oikeastaan millä tahansa tanssi- tai performanssitaidetta tarjoavalla lavalla (tai lavan ulkopuolella). Riipivän herkän viulumusiikin varaan viritetty flamenco lumosi hetkessä; ei pelkästään Albisturin rautainen tanssitaito ollut maagista katsottavaa, vaan hänen esityksensä yksinkertainen, loppuun saakka pohdittu ja kaikesta turhasta riisuttu idea hurmasi.
Hetken tanssittuaan – ja viritettyään tunnelman – artisti riisui näyttävän flamencomekkonsa, jonka alla oli miehen tanssipuku, eli housut ja paita. Lopulta nämäkin riisuttiin yltä ja päähän jää vain lierihattu, jonka reunoilta roikkui kasvot peittävä helminaurahuntu. Puvustuksen kruunasi taitavasti käsitellyt kastanjetit, jotka napisivat korkojen vanavedessä kuuluvasti dramaattisen musiikin yli. Numeron huumori oli hienovaraista: sitä oli juuri sopivasti, eikä se häirinnyt koskettavaa ja herkkää tunnelmaa, vaan ennemmin väritti ja elävöitti kokonaisuutta ja samalla esti numeroa liukumasta patetian puolelle.
Kyseessä ei ollut missään nimessä klassinen half-and-half-numero, vaan Albistur ikään kuin kuori itsestään sukupuolen kerroksia, jolloin jäljelle jäävä, riisuttu keho oli sukupuolisen määrittelyn ulottumattomissa. Äärimmäisen dramaattinen loppu, jossa Albistur lopulta riisuu hattunsa ja poistuu lavalta niin nopeasti, ettei katsoja edes ehdi nähdä hänen kasvojaan, jatkoi peittämisen ja paljastamisen ikuista leikkiä: perinteinen poseeraus jäi toteutumatta, eikä katsojalle lopulta paljastunut, mikä sukupuolten kirjossa sai viimeisen sanan. Tyhjälle lavalle jäi vain paljastava vapaus, potentiaalinen keho, jota ei ole sidottu mihinkään muottiin. Albisturin numero osoitti, että myös niinkin klassinen ja binaarisiin rooleihin nojaava tanssi kuin flamenco voi olla sukupuolta dekonstruoiva tapahtuma.
Myös italialainen Jean Yves Morel yhdisti taidokkaasti feminiiniseksi ja maskuliiniseksi leimattuja liikeratoja kitkattomaksi kokonaisuudeksi. Albisturia selkeästi eroottisempi ja humoristisempi tulokulma ei vienyt esitystä edeltäjänsä tavoin sukupuolten tuolle puolen, vaan pysytteli perintteikkäämmän – kenties myös yleisön suhteen turvallisemman? – burleskihuumorin piirissä. Tanssijan tausta näkyi tässäkin esityksessä vahvana: karisma jakäden käänteessä tapahtunut tilan haltuunotto yhdistettynä suvereeniin kehonhallintaan ja tanssilliseen liikekieleen oli nautittavaa seurattavaa. Kiristetyssä korsetissa tehdyt taivutukset ja lattiatason työskentely (floor work) kielivät äärimmäisestä harjaantuneesta notkeudesta.
Brittiläisen Lou Safiren paraatinumero sen sijaan seurasi pitkälti perinteistä burleskikuvastoa. Hänen esityksensä sisälsi klassiset bump-n-grindit, shimmyt ja shaket tehtynä kaiken taiteen sääntöjen mukaan, ja esitys päättyi kakkososan viuhkatanssiin. Safiren rutinoitunut elekieli ja hyvä viuhkan käsittely oli hiottua ja hallittua. Safiren numero näytti, ettei burleskin klassinenkaan kuvasto ja liikekieli ole sukupuoleen sidottua. Kuulostaa päivänselvältä, mutta silti Safiren esitys oli aivan omaa luokkaansa ja rikkoi normeja myös burleskin sisällä. Mitä tarkkaan ottaen oikein tapahtui?
Näkyviä maskuliinisuuteen liitettyjä ”merkkejä” (mm. parta, rintakarvat) kantava artisti esitti numeron, joka olisi voinut olla kenen tahansa naispuolisen burleskiartistin esittämä niin 1930-luvulla kuin 2010-luvullakin. Vastaavanlaista gender blendingiä on aiemminkin nähty, mutta Safiren täysin huumorista riisuttu esitys ei kompastunut siihen mihin useat samaa yrittävät: asian parodiointiin tai huumorin taakse piiloutumiseen. Paljaassa yksinkertaisuudessaan Safiren numero herätti ajatuksia siitä, missä määrin mies saa ilmentää eroottisuutta ja seksuaalisuutta naisille aiemmin ”varatuilla” esittämisen tavoilla ilman, että siitä tehdään automaattisesti koomista ja asia lyödään leikiksi joko itse tai ulkoapäin.
Saman tyyppisiä ajatuksia herätti kummankin illan päätteeksi esiintynyt japanilainen boylesqueartisti UmA ShAdow. Entisen ammattitanssijan (baletti, nykytanssi) numero ”Summertime” oli Safiren esitykselle sukua sensuaalisen seksuaalisuuden esittämisessä. ShAdow esitti boylesquen hahmossa kauniisti halua ilman, että verhosi tai tukahdutti sen huumorin alle: tulokulma oli esteettinen ja herkkä. Näyttävistä puvuista tunnetun esiintyjän numerot viehättävät vahvalla omalakisella estetiikallaan. Sateenkaaren väreissä kimaltava paljettikimono yhdistettynä perinteitä rikkovaan versioon tunnetusta George Gershwinin ”Summertime”-kappaleesta (1934) yhdisti Kaukoidän ja länsimaisen estetiikan kulmakiviä omalakiseksi keitokseksi.
***
Perjantaina yleisössä oli harvinaisen vähän burleskia aiemmin nähneitä. Välillä kävi sääliksi lahjakkaita artisteja, jotka eivät saaneet juuri minkäänlaista vastaanottoa esityksilleen. Lauantaina sen sijaan sali oli täynnä burleskin ystäviä, kun kyseli burleskineitsyistä esitettiin perinteiseen tapaan. Kummatkin juhlapaikat, niin Shepherd’s Bushissa sijaitseva Bush Hall sekä Holbornissa sijaitseva Conway Hall, olivat burleskitapahtumalle sopivia tiloja.
London Burlesque Festivalin tapahtumat pidettiin aikavälillä 13.4.-29.6.2019. Kun festivaali on jaettu niin pitkälle aikavälille, kokonaisuus hajoaa väkisinkin, eikä siitä ole helppo saada otetta. Herääkin kysymys, miten tällaiseen ratkaisuun oikein päädyttiin. Kyseessä ei ollut festivaalin tasaluku kuten kymmenen tai kaksikymmentä, jolloin hajauttamisen olisi ymmärtänyt.
Kolmekuukautinen tapahtuma aiheuttaa haasteita niin markkinoinnillisesti, tiedotuksellisesti sekä myös median näkökulmasta: harvoilla toimittajilla on mahdollisuus lähteä kolmen kuukauden mittaiselle juttumatkalle. Viikonlopun nimeäminen Best of The Festiksi esimerkiksi päätös- tai loppugaalan sijaan herätti myös ajatuksia sen suhteen, mitä valinnalla haluttiin sanoa. Onko kyseessä markkinoinnillinen kikka, vai onko esiintyjäbuukkaukset perustuneet hierarkiseen jaotteluun?
* Danger strip on käsite, jolla viitataan usein suuria riskejä, kuten fyysisesti vaativia tai vaarallisia temppuja (mm. pyrotekniikka, trapetsi), sisältäviin esityksiin.
** Dark cabaret -määrettä käytetään myös tietyntyyppisestä gootti- ja punk-musiikkityylistä.