Burleskista on kirjoitettu kotimaisessa mediassa ainakin niin kauan kun lajia on Suomessa harjoitettu, eli viimeisen kymmenen vuoden ajan. Naistenlehtien toimittajat menevät burleskitunneille havainnoimaan lajia ja sen harrastajia, sanomalehdet käsittelevät lajia usein tapahtuma- tai henkilövetoisesti. Maaliskuussa 2017 kymmenennen – ja viimeisen – kansainvälisen Helsinki Burlesque Festivalin sekä burleskiaiheisten valokuvanäyttelyiden (Minna Jerrman Virka-galleriassa 22.2.–26.3.2017 sekä Mikko Kaivos Kaapelitehtaan Käytävägalleriassa 1.3.–30.4.2017) myötä laji sai mediahuomiota laajemminkin.
Olen huomannut erään vuodesta toiseen toistuvan piirteen, joka vallitsee burleskista kirjoitettaessa. Burleskijournalismi* muissa kuin alan julkaisuissa (eli Suomessa oikeastaan vain Paljettipommissa, joka on burleskialan ammattilaisten, ei toimittajien, julkaisema) kiertyy pitkälti kolmen asian ympärille:
- miten burleski eroaa tuntemastamme ”likaisten luolien” stripteasesta
- usein lavalla nähdään tasseleita tai pastieseita
- miehetkin tekevät sitä
Kun tekstit pyörivät näiden kolmen tulokulman ympärillä, jutut jäävät usein kellumaan pintatasolle vaille syvällistä tai analyyttistä otetta käsiteltävään asiaan. Hyvin kirjoitettu juttu toki pohjustaa taidetta tai ilmiötä, mutta teksti ei kuitenkaan saa jäädä pyörimään pelkän pohjustuksen varaan. On kaikkien – niin tekijän kuin lukijan – etu päästä kliseisen kuoren alle.
Yksi useimpia lajia käsitteleviä lehtijuttuja vaivaava ominaisuus on ollut selkeän näkökulman puute. Burleskista kirjoitetaan monesti myös erillisenä ja ympäristöstään irrallisena ilmiönä. Kaikkein pahinta jutuissa on kuitenkin usein niissä nähtävä hieman puolusteleva sävy. Burleskia lähestytään ikään kuin näkymättömiä vastustajia (stereotypioita) haastaen ja kumoten. Aivan kuin burleski joutuisi puolustamaan paikkaansa maailmassa ja tilaa ottavana taiteenlajina.
Eri taiteiden murtautuminen kulttuuri- ja taidejournalismiin on usein tapahtunut käsi kädessä lajin tutkimuksen kanssa.
Toinen selkeä puute on burleskikritiikin lähes olematon tilanne. Suomi on täynnä laadukasta burleskia, joka ei ole vielä saanut arvoistaan julkista käsittelyä ja keskustelua median ”kanonisoiduilla” sivuilla. Burleski on jäänyt samankaltaiseen asemaan kuin esimerkiksi sarjakuva taiteenlajina joitakin vuosikymmeniä sitten, ja sitä ennen jazz koki samanlaisen kohtalon, kenties tunnetumpana esimerkkinä jonkin taiteenalan ylenkatsomisesta. Oletetaan, että kyseessä on populaarikulttuurin ilmiö tai trendi, tai sitten tietylle ryhmälle osoitettu – tai tietyn ryhmän harjoittama – laji.
Voi ansaitusti kysyä, miksi kukaan ei ole ryhtynyt määrätietoisesti kirjoittamaan burleskista? Onko ongelma osaavien – tai mikä pahempaa: intoutuneiden – toimittajien puutteessa, varovaisissa tai ennakkoluuloisissa esimiehissä vai siinä, ettei juttuja yksinkertaisesti osata tai ymmärretä myydä, kun burleskille ei ole vielä kehittynyt omaa vakituista tilaa mediassa?
Eri taiteiden rynnistäminen kulttuuri- ja taidejournalismiin on usein tapahtunut käsi kädessä lajin tutkimuksen kanssa. Burleskitutkimusta on Suomessa harjoitettu todella vähän. Muutamia yksittäisiä opinnäytetöitä** lukuun ottamatta burleski ei ole murtautunut myöskään yliopistoihin.
***
Miksi burleskijournalismin ja -kritiikin lisääminen sekä kehittäminen on sitten niin tärkeää? Vastauksen voi tiivistää viiteen sanaan, joita ilman länsimaista nykykulttuuria on vaikea tänä päivänä käsitellä: identiteetti, ruumis/keho, sukupuoli, seksuaalisuus sekä representaatio.
Sosiaalinen media on tehnyt kulttuuristamme (mikäli mahdollista) entistä vahvemmin esityskulttuuria, jossa pinta ja eri roolit ovat vahvasti esillä. Sukupuolesta ja seksuaalisuudesta on keskusteltu yhteiskunnallisella tasolla ja näkyvästi Suomessa läpi 2000-luvun, kun on keskusteltu lakimuutoksista koskien samaa sukupuolta olevien pariskuntien juridisista oikeuksista ja nyt esimerkiksi sukupuolenkorjaukseen liittyvästä pakkosteriloinnista.
Nämä mainitsemani seikat ovat vain muutamia äärimmäisiä esimerkkejä tapauksista, joissa tiivistyvät aiemmin luettelemani viisi sanaa. Keho on vahva nimittäjä, sillä ihminen havainnoi sekä kategorisoi ympäristöään ja itseään aistien – ja eritoten näköaistin – kautta. Keho, sukupuoli, seksuaalisuus ja esittäminen koskettavat meitä kaikkia joka päivä ja kiertyvät loppujen lopuksi identiteetin käsitteen ympärille; Keitä me olemme, miten minuutta voi käsitellä tai representoida toisille? Mikä on toisen ja minuuden vuorovaikutus arjessa – entä tilanteessa, jossa pakotan toisen katsomaan riisuutumistani? Burleski nostaa muun muassa näitä ja lukuisia muita kysymyksiä keskiöön.
Mikä on toisen ja minuuden vuorovaikutus arjessa – entä tilanteessa, jossa pakotan toisen katsomaan riisuutumistani?
Burleskia käsittelevissä lehtijutuissa en ole nähnyt näitä kysymyksiä asetettavan tai keskusteluja käytävän muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Mikäli haastateltava burleskiartisti niitä yrittää koskettaa, tyssää jatkokehittely usein toimittajan tietämättömyyteen tai lehden tiukkaan sisällölliseen rajaukseen (useimmiten sanomalehdissä suositaan kevyttä, pintapuolista käsittelytapaa). En tiedä voisiko tämä johtua osaksi siitä, että juuri juttuja tilaavat esimiehet eivät tunne ennestään burleskia, eivätkä ymmärrä siksi tilata pintaa syvemmälle sukeltavia katsauksia vedoten lukijaystävällisyyteen. Uskallan kuitenkin väittää, että tämä on lukijakunnan aliarvioimista, ja kertoo osin myös kulttuuritoimitusten kunnianhimottomuudesta tai siitä, ettei uskalleta pelata kuin varman päälle.
Toki johtopäätökseni ovat hieman liioiteltuja, mutta pieni totuuden siemen niissä on. Kun kerroin syksyllä 2016 eräälle suomiburleskin veteraanille tehneeni burleskikritiikistä itselleni henkilökohtaisen mission, hän totesi vain: vihdoinkin!
Sillä burleski on ennen kaikkea monitaiteinen kokonaisuus, joka kysyy sekä taitoa että pitkiä hermoja. Ennen kaikkea burleski vaatii mielikuvitusta ja luovaa ongelmanratkaisutaitoa harjoittajaltaan – sekä rutkasti harjoittelemista. Tässä mielessä laji muistuttaa teatteria tai tanssiesitystä, ero vain on siinä, että burleskissa kaikki tarpeistonhoidosta koreografiaan, vaatetukseen, maskeeraukseen ja musiikkivalintaan on esiintyjän itsensä vastuulla. Suomessa on tehty kymmenen vuotta kovatasoista burleskia ilman, että se on saanut asianmukaista, ansaitsemaansa huomiota. Tämä ei voi johtua yksinkertaisesti lajin K-18-luonteesta.
* Vaikka joku voisi sanoa, että burleskista kirjoitetut artikkelit ja kritiikit ovat sen verran yksittäistapauksia, ettei suoranaisesta burleskijournalismista voi puhua, puhun silti. Tämä on tietoinen ratkaisu ja teko.
** Mm. Petra Lehtoruusu (Helsingin yliopisto 2009) Anna-Kaisa Vuorinen (Tampereen yliopisto 2014).